Viime torstaina vein sitten tyttären kentälle, kyllä tuntui pahalle, kun hän lähti niin kauas. Vaikka kuinka yritin hillitä niin itkuksihan se meni kun ruvettiin halaamaan. Ja jotenkin on sellainen paha olo edelleen. Tytär on jo asunut poissa kotoa yli 10v. ja olemme nähneet n. 3-4 kertaa vuodessa ,pitkän välimatkan takia. Silti se vaan niin kauakasi tuntui lähtevän. Tuntuu jos hän olisi muuttanut vaikka johonkin eurooppaan, ei olisi niin pahalta tuntunut. Mutta Kanadaan.  No, kai tämä on sitä lapsesta luopumisen tuskaa, Lapset ovat meillä vain lainassa, olen tuota yrittänyt ajatella.

Liekkö tämä ikä kun tuollaisia tuntoja tulee. Joskus kun kuulin , että jokuu itki ja suri sitä, että viimeinenkin lapsista muuttaa pois kotoa, ajattelin , että minä ainakin huokaan helpotuksesta kun ne on omillaan. Eipä vaan niin käynytkään. Vanhin pojista muutti 5 v. sitten kotoa, tosin asuu lähellä, mutta varmaan ekat puoli vuotta kannoin ruokaa sinne ja huolehdin niinkuin kotonakin asioista. Onneksi hän nyt asuu tyttöystävän kanssa ja olen tästä päässyt. Toinen poika on vielä ammattikoulussa, mutta on jo kolme vuotta kulkenut saman tytön kanssa ja asuu enemmän siellä kuin kotona ja taas mielessäni huolehdin muistaako sitä ja tätä.

Nuorin pojista asuu sentään vielä tiiviisti kotona, on jo ylä-asteella hänkin. Olen sitä alkanut ajattelemaan minulla taitaa samanlainen suru tulla kun tähän kahdelleen jäädään isännän kanssa. Mitenhän sitä saisi helpotettua, vai helpottaako koskaan? Kommenttia.

Tässä itsekkin olemme lähdössä viikon matkalle, Kreikkaan Kosin saarelle, siellä emme ole käyneetkään. Naapurimaassa Turkissa olemme käyneet muistaakseni 11 kertaa. Vuosina 1991-2007. Täytyypi tarinoida noista toisella kertaa, tässä kuva Alanyan ulkopuolelta kun olimme katsomassa suuria tippukiviluolia. Ajeltiin tuolla vuokraamallamme autolla .

.897586.jpg